Minulla oli hieno tilaisuus päästä
vuonna 2006 keväällä viiden viikon Santiago de Compostela-
pyhiinvaellusmatkalle. Matkakumppaneikseni valikoituivat Leena ja
Irja. Leena oli tehnyt jo useita Compostela-matkoja. Irja mietti
terveyttään, kuinka hän jaksaisi vaeltaa Espanjan paahtavassa
auringossa kymmenen kiloa painava rinkka selässään. Mutta kun
Leenakaan ei ole aivan terveenä vaeltanut, hän päätti uskaltaa
lähteä. Koska itse olin vielä shókki - tilassa avioeroni vuoksi,
matka tuntemattomaan alkoi kiehtoa. Ajattelin, että saan
ajatuksissani vellovat kysymykset, syyllisyyden, pettymyksen ja vihan
tunteet karsinoitua niin, että voisin matkani jälkeen aloittaa
puhtaalta pöydältä.
Luimme tarkasti ohjeita ja kuuntelimme
toisten kokemuksia vaellusmatkoista. Erittäin tärkeää oli valita
sopivat vaelluskengät ja ergonominen rinkka. Rinkkaan ei saanut
laittaa kymmentä kiloa enempää tavaraa, käyttövaatteitakin vain
kahdet kappaleet.
Vappua edeltävänä päivänä
nousimme Helsingissä lentokentälle menevään bussiin täydet
rinkat selässämme ja vaelluskengät jaloissamme. Lensimme
Barcelonaan ja sieltä junalla Pamplonaan, josta vaelluksemme Pyhän
Jaakobin tiellä alkoi.
No, kolmas tärkeä asia suunnitellessa
pyhiinvaellusmatkaa on matkakumppanien valinta. Irja ja minä olimme
paljon hitaampia kävelijöitä kuin Leena, joka oli harjaantunut
vaeltamaan. Sanoimme Leenalle, että ala mennä siinä vauhdissa,
mikä sinulle sopii. Niin Irja ja minä sitten kuljimme melkein koko
matkan yhdessä.
Vaellus oli aika ajoin raskasta. Ylös
nouseminen aamulla viiden maissa oli vaikeaa, mutta monella tapaa
palkitsevaa. Aamulla ilma ei ole paahtavaa ja voi saada noin kahden -
kolmen kymmenen kilometrin päästä refugion, majapaikan, jotka
täytetään saapumisjärjestyksessä.
Olimme saapuneet erääseen
viehättävään pikku kaupunkiin eräänä lauantai-iltapäivänä.
Irja oli uupunut ja valitti solisluutaan, sillä rinkka oli painanut
ennestään kipeää paikkaa. Hän halusi levätä,. Kävimme
kuitenkin ensin, kuten aina, suihkussa, puhtaat vaatteet päälle,
pyykille ja alusvaatteet ja t-paita ulos aurinkoon kuivumaan. Olin
laittanut punaisen t-paidan päälleni ja vaaleat shortsit, laittanut
hiuksiani ja vähän meikannut. Peilistä huomasin, että olin
päivettynyt aivan punaiseksi. Päätin lähteä yksin kaupungille.
Lupasin Irjalle, että tuon syötävää palatessani. Juuri kun tulin
iltapäivän helteeseen alkoi kirkon kellot soida. Sointi oli
kutsuvaa ja kaunista ja niinpä aloin kulkea kellojen ääntä kohti.
Nousin ylätasanteelle ja poikkesin sivukadulle ja sieltä vähän
etäämmälle ja jälleen ylös, missä seisoi iso kivinen kirkko,
risti oli katolla. Kellot soitto oli lakannut, mutta joku veti minua
lähemmäksi. Seisoin neuvottomana oven edessä. Ajattelen, että
voisin kurkistaa vain pikkuisen, mitä sisällä on.
Työnsin pääni sisälle ja voi
kauhistus, ovi oli etuosassa ja kaikki kirkossa näkivät minut.
Kirkko oli ääriään myöten täynnä kauniisti ja asiallisesti
pukeutuneita ihmisiä. Olin jo ennenkin huomannut, että
espanjattaret käyttävät jakkupukua kirkossa ja miehillä on koko
puku. Kun minun pääni ilmestyi ovelle,
huikkasi eräs nainen, että tänne. Yritin viittoilla, että menen
takaisin. Vierustoverinsakin vinkkasi ja alkoivat tehdä tilaa heidän
väliinsä. Niin minä astelin istumaan kirkon penkkiin. Ensin
vinkannut alkoi kaivaa laukkuaan ja otti sieltä hillityn värisen
huivin ja peitti paljaat polveni. Harteilleni ei löytynyt
minkäänlaista liinaa. Messu jatkui. Nousin seisomaan, kun muutkin
nousevit ja istuin pää rukoukseen painuneena, milloin toisetkin
niin tekivät. Messu oli pitkä ja jäi minulle tietenkin aivan
tuntemattomaksi. Tunnelma oli harras ja ystävällinen. Messun
loputtua kiitin ystävällisesti vieruskavereitani.
Palatessani ostin supermarketista
leipää, juustoa ja tomaatteja. Tein refugion ahtaassa keittiössä
tarvikkeista mehevät bocadillot, jotka söimme ahmien kahvin kanssa.
Vaelluksen päätyttyä olimme pari
päivää Barcelonassa, jossa tutustuimme myös mahtavaan, moni
torniseen Sagrada Familia kirkkoon. Sen rakentaminen aloitettiin jo
vuonna 1882 ja yhä rakennetaan. Istuin pitkään kirkon etuosassa
yksinäni ja koin jotakin suurta, aivan kuin Herra olisi puhunut
minulle.
Kotiin saavuttuani, mietin, olinko
saavuttanut pitkällä vaellusmatkallani niitä tavoitteita, joita
matkalleni olin asettanut. Totesin, että samat raskaat asiat yhä
painoivat mieltäni, en pystynyt aloittamaan puhtaalta pöydältä,
mutta olin saanut jotain muuta. Olin saanut itsevarmuutta ja taitoa
asioiden hyväksymiseen. Opin ehkä myös pikku hiljaa näkemään
toinen ihminen, toiset ihmiset, ja näin vähitellen pääsemään
itsestäni irti. Painoni putosi kymmen kiloa matkan aikana.
Liisa
Voutilainen
30.3.2018Takaisin