Se oli erikoinen joulu. Kutsu kävi Tampereelle joulunviettoon
pojan luo. Tämä on jotain mihin emme ole tottuneet. Meidän joulu on yleensä
puurtamista väsyksiin asti: huusholli hohtaa puhtaana ja pakastin on täynnä herkullisia
leivonnaisia, ruokia jne. Nyt on toisin. Pääsemme valmiiseen pöytään eikä
hotellihuonetta tarvitse siivota.
Majoitumme
käytännön syistä hotelliin. Majapaikassa piti katsoa oikein allakasta, onko nyt
varmasti joulu. Aamiaisella soi normaali iskelmämusiikki eikä noutopöydässä
ollut mitään jouluun viittaavaa. Respan pöydällä sentään on yksinäinen
joulutähti. Onneksi kortteeri on
näköyhteydessä pojan asuntoon.
Tuntui
oudolta olla vain, eikä tehdä niitä normaalia joulun puuhia. Niitä mihin olimme
tottuneet. Aamulla käymme hieman
soppailemassa ja katsomassa tamperelaisten jouluaattoon laskeutumista. Käymme
oikein Stockmannilla. Taisi myyjiä olla enemmän kuin asiakkaita. Tuhlasin rahaa
ja ostin uudet kengännauhat.
Kävelemme
tyhjentynyttä Hämeenkatua ja ihmettelemme aaton hiljaisuutta. Ihmiset olivat
kodeissaan omien perinteidensä mukaisesti. Tämä taitaa olla alku meidän uusille
perinteille. Toivottavasti kelistä ei tule perinnettä. Melkein on pakkasta ja
tuiskuttaa vaakasuoraan.
Uutena ehdokasperinteenä
jouluun kuuluu luistelua. Miniä ja poika ovat olleet aktiivisia ja hankkineet
jostain luistimet lainaksi. Puoliltapäivin olemme luistinradalla.
Eipä ole
tungosta. Vain kahden esikouluikäisen
isä on luisteluhuoltajana. Pienten piruettien jälkeen hän tarjoilee lapsilleen termoksesta
kuumaa mehua ja keksiä. Huoltorakennuksen lippa antaa sopivasti tuulensuojaa ja
penkille on mukava istahtaa lepäämään.
Karhusten
luisteluseuralaiset: Kati 47 v. Kaisa 27v. ja Riku 37 v. kiertävät lapsuuden
innolla tuiskuista luistinrataa. Hikeään pyyhkien he pysähtyvät istahtamaan
penkille. Lapsiaan kaitseva isä seuraa mielenkiinnolla meidän touhuja. Katin
silmissä välähtää, kaipa hän muistaa jotain lapsuudesta ja sitten se alkaa:
– Isä
minulla on kylmä! Minua janottaa! Riku yhtyi velmuillen kiukutteluun:
–
Luistimet ovat ihan mäsät! Näillä ei tee mitään! Milloin tulee pukki.
– Minä en
jaksa enää olla! Nälkä! Minä haluan pukin luo, jatkaa miniä.
Leikkikiukuttelu
saa Savon murteen pulppuamaan puheessamme. Lapsuuden isän tavoin alan
komennella lapsia: – Nyt olokee imnmneisiks tai pukki jiäp tulematta. Mänkeehän
vielä kierros tai pari, sanotaan sitten pukille että ootte olleet reippaita.
– Ei
varmana enää! Me halutaan pukin luo, kuuluu trion suusta.
Esikoululaiset
eivät oikein ole selvillä ovatko nuo höperöt aikuiset tosissaan vai onko tuo
jotain savolaishuumoria. Lapsiaan
huoltanut isä hymähtelee. Hän kaivaa
repusta esiin makeispussin ja katsoo kiukutteleviin luisteluseuralaisiin:
– Tuota ei jouluna jaksa kukaan kuunnella.
Tässä on kettukarkit ja nyt loppuu kiukuttelu.