Mikä ihmeen kettukarkki? Pihlajanmarjakarkkihan tämä on,
tuumaan mielessäni ja maistelen karamellia suussani. Ei tämä kuitenkaan
pihlajanmarjalta maistu. Tutkin vielä käärepaperiakin. Siinä on sekä
pihlajanmarjan että ketun kuva. Onhan kumma juttu. Täytyy ihan selvittää.
Kotona avaan netin ja etsin tietoa sekä kettukarkista että
pihlajasta. Lapsuuteni pihlajanmarjakarkki on Fazerin ensimmäinen makeistuote
vuodelta 1895. Alunperin se valmistettiin aidosta pihlajanmarjahyytelöstä
kapeampana versiona kuin nykyinen. Käärepaperi on pysynyt samanlaisena koko
ajan, mutta sisus ei ole enää sisällä aitoa pihlajanmarjaa, vaan se on korvattu
muulla marmelaadilla. Ei siis ihme, ettei makuaistini hyväksynyt nykyistä
makeista lapsuuteni herkuksi.
Pihlaja, tuo suomalaisten pyhä puu on sitkeä kasvi, joka on
palvellut monin tavoin ihmisiä ja luontoa pohjolan kylmyydessä. Siihen liittyy
myös moninaisia uskomuksia. Siksiköhän kotitalomme etupihan toiseen reunaan
istutettiin viitisenkymmnetä vuotta sitten pihlajia estämään vesisuonten
haitallinen heijastus. Takapihalla kasvoi tuolloin pelkästään havupuita ja pari
koivua, mutta muutaman vuoden kuluttua sinne ilmestyi myös pihlajia,
todennäköisesti luonnon kotipihlajoita. Keittiön ikkunamme edessä ne ovat tuoneet
elämäämme kauneutta ja iloa rehevine kukintoineen ja marjoineen. Oksiston
paksuunnuttua sopivasti olen muokannut niistä talviruokintapaikan linnuille ja
vuosien mittaan alkanut bongailla ruokailijoiden sukupuita aikani kuluksi.
Kolmisen vuotta sitten pelkäsin harrastukseni loppuvan, kun puiden lehdykät
eivät kevään tullen varttuneetkaan aiempaan kokoonsa, vaan olivat
kurjannäköisiä ja niitä oli harvakseltaan. Kukintoja oli kesäkuussa vain
kourallinen, joten marjojakaan ei ollut tarjolla tilhille ja räkäteille syksyn
tullen. Sama toistui seuraavanakin vuonna. Viime vuosi tarjosi kuitenkin
iloisen yllätyksen. Olisivatkohan puut käyneet kauneusleikkauksessa, kun
entistä ehompina loivat lehtensä ja saivat runsaat kukinnot. Marjoja riitti.
Niitä lienee riittänyt kaikkialla Suomessa, sillä ensimmäiset tilhit pelkästään
piipahtivat vasta tammikuussa.
Kuluvan talven runsaat lumisateet pukivat puut kauniin
valkoiseen turkkiin. Eivät oksat raskaasta taakastaan olleet moksiskaan, vaikka
ne taipuivat luokille naapuriensa tavoin. Tunnetusti sitkeinä kasveina ne ovat
olleet tuttuja ihmiselle syntymästään asti. Niinpä niistä on tehty
kävelykeppejä torjumaan pahat henget ja sodat sekä ennustamaan jopa
naimakaupat. Oksien taipuvuus on auttanut löytämään vesisuonet kaivon paikkaa
etsittäessä useiden muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi.
Se, mistä tämä kirjoittelu sai alkunsa, liittyy pihlajan
marjojen maukkaaseen happamuuteen, jonka maistoin jo nuorena. Kummasti tuo
aistielämys on kulkenut mukanani niin, että lapsuuteni karkki on ja pysyy
pihlajanmarjakarkkina eikä kettukarkkina. Ketun olen nähnyt vain pari kertaa
luonnossa, mutta pihlajan näen päivittäin kotipihallani.
Marjut Kekäle