Se oli niitä aamuja, jolloin ylösnousu sujui sutjakkaasti,
ilman mitään puhinoita tai äkäisiä naamoja. Aurinko paistoi pilvettömältä
taivaalta ja alkavaan vappupäivään kohdistui suuria odotuksia.
-
Mitäpä, jos lähdettäisiin mökille? Voisimme
nauttia hienosta säästä ja polttaa risuja, isäntä tuumasi.
Ehdotus oli mieluisa kaikille, joten valmistautumiseen
ryhdyttiin välittömästi. Tärkeintä oli pakata tulitikut, grillimakkara, sinappi
ja juomista reppuihin. Niin, ja kumpparit. Aurinkoinen sää varmaankin
pehmentäisi jäätä sen verran, että kenkien oli oltava vedenpitävät.
Haminalahden Kartanon kohdalla autoon tunkeutui tuttu haju.
Siihen oli kuitenkin totuttu vuosien saatossa eikä kukaan alkanut valittaa. Se
kuului kevääseen. Vaikka tien molemmilla puolilla olevat pellot olivat vielä
osittain lumen peitossa, niille oli levitetty vuosittainen lantaliete
maanparannukseksi. Sen haju kuului kevään tuoksumaailmaan yhtälailla kuin
ensimmäisten puiden kukintojen tuoksu.
Ajomatkan aikana tarkkailin tienvarren luontoa. Syvänniemen
Miekkajärvelle olivat ensimmäiset joutsenet jo majoittuneet varmistamaan
pesäreviirinsä tutussa ympäristössä. Siellä täällä näkyi maastossa pälviä ja
aurinko sai ilman väreilemään kuin ennusmerkkinä tulevasta keväästä. Mökkitie kertoi omalla tavallaan vuodenajan
vaihtumisesta. Sen pinta oli pehmennyt ja muuttunut savisuudessaan
oikuttelevaksi radaksi. Mutta ei huolta. Siitä piti kuski huolen. Rantaan
päästyämme meitä odotti siellä oma lantakasa kuskattavaksi saareen. Taisi olla viimeinen
hetki kuljettaa se jäätä pitkin perille. Jäätie oli sohjoinen ja rannat
joistakin kohdin sulia. Miehinen nokkeluus ratkaisi ongelman. Saareen
päästyämme isäntä pakkasi kottikärryn pulkkaan ja rahtaus alkoi. Kuorma
poikineen siirtyi pääteasemalle ja palkkioksi lannan lykkijä sai joka kerta
raikuvat aplodit.
Puolenpäivän tietämillä alkoi ilmassa kuulua kummaa kuminaa.
Olikohan Ahdin valtakunnan orkesteri alkanut soittaa patarumpujaan? Terästin
kuuloani ja menin laiturille kummastelemaan. Ääni tuli selältä ja jää näytti
vaivihkaa aaltoilevan hengittäen ilmaan ohutta höyryä. Vähitellen kumina
voimistui ja kuului ryskettä; oli railojen syntymishetki. Aavistimme, mitä oli
tulossa. Luonnon voima oli niin mahtava, että lähtiessämme mantereelle saimme
etsimällä etsiä turvallista postumisreittiä. Seuraavana päivänä liikkuminen
olisi ollut mahdotonta, sillä järvi oli päättänyt vapautua talven kahleistaan.
Kevään korvalla me ihmiset haluamme riisua yltämme paksut
vaatteet, antaa auringon ja raikkaan ilman hyväillä paljasta ihoa – haluamme
uusiutua. Sama koskee muuta luomakuntaa. Kuinka kauan puut joutuvat vielä
olemaan lähtökuopissa puskeakseen silmunsa kasvuun? Ennustaa ei voi, vaikka
kuluneella viikolla oli kevätpäiväntasaus. Odottavan aika on pitkä, mutta ei
huolta, kyllä se jonain päivänä tulee.
Marjut Kekäle