Huhtikuussa jokaisena keväänä tekemämme
pilkkireissu on taas alkamassa. Tällä kerralla olemme vain neljän hengen
porukalla matkassa. Joukko on supistunut iän karttuessa tai luonnollisen
poistuman johdosta.
Kuusamossa yön nukuttuamme lähdemme
innolla järvelle ja kairaaman pilkkireikää jäähän .
Ei aikaakaan kun köriläitä jo
nostelemme ylös. Ketähän onni suosii?
Aurinko poistaa pakkasen kirpeyden.
Miten ihanaa on kuunnella luonnon ääniä ja katsella erilaista maisemaa kuin
kotiseudulla on. Kohta porolauma tulee häiritsemään meitä ja päätimme siirtyä
viereiselle järvelle.
Johdan menoa Pekan kanssa ja eikös kuin
hupsista vain ja niin me saamme keväisen kylvyn.
Jää onkin petollisesti sulanut
rannalta. Emme arvanneet lumen peitossa olevaa rantaa niin vaaralliseksi.
Ei muuta kuin auton luo ja vaatteitten
vaihtoon taloon. Eikös Liisa saanut marmatuksen ilmoille. Autossa ei sai olla
yhtään vesipisaraa näkyvissä ja kaun ei saisi viipyä.
Autolle tultuamme laitoimme muovia
istuimille ja vaatteita vähensimme minimiin. Talon isäntä Matti olisi halunut
keittää meille kuumaa juotavaa ja raataa kanssamme. Vaihdettuamme vaatteet
lähdimme takaisin järvelle. Silläkös Pekan vaimo oli nostanutkin metelin meidän
viipymisestä, vaikka niin pikaisesti käytiin. Oli ilmoille tullut useat
kirosanat.
Miten joku voikin olla niin
epäileväinen. Pois ne luulot meistä kahdesta, joille ei sellaiset luulot edes
mieleemme tulleet. Olisiko sittenkin minun pitänyt jäädä kuuntelemaan Matin
kertomuksia kiipeleistä ja muista luonnon eläimistä.
Reetta Väänänen