- Sinä et kuuntele minua. Oletko sinä tullut ihan kuuroksi?
Kuulin jonkun kysyvän ja sanovan, että sitä vartenhan sinulle
on tuo korvakin annettu.
- Niin tietysti, vastasin kärkkäästi.
Minäpä kerron sinulle jotain tärkeää, jonka olen vastikään
saanut tietää, se sanoi.
Kerran kun olin kuuntelemassa, kuulin äänen, mikä kuitenkaan
ei ollut se tavallinen, niin kuin sinun tai jonkun puhuessa on. Se ääni sanoi
minulle, että minä en kuuntelisi ja väitti vielä, että kuulisin kyllä, jos vain
kuuntelisin.
- Mitä, häh? Parahdin.
Edelleen se vaan vähän kireään sävyyn sanoi: kuuntele!, kuin
ei ollenkaan olisi nähnyt minun hätäännystäni ja aloitti opetuksensa.
Sinä luulet kuulevasi, mutta sen sijaan sinä vaan näet.
- NÄET! Sen sanan se melkein huusi minulle. Ja minä vastasin
huutamalla takaisin vielä kovemmin.
- Sinä ihan väität minun sotkevan. Niinkö?
Minulla on nämä korvat kuulla ja silmät nähdä. Erikseen
ihan. Ollut. Vai onko se sittenkin niin, että ihmisen aisteista kuuleminen olisikin
minussa jossakin syvemmällä kuin näkeminen ja siksi sekoittaisin ne niin
helposti. Että kun näen, niin sanoisin vain, että kuulen, siis sanoittaisin
näkemiseni kuulemiseksi. Tai päinvastoin. Nyt tuli iso ja sekava asia.
Lopulta minä uskoin sitä ääntä ja aloin yrittää. Ihan tosissani
koetin kuunnella, mutta en kuullut. Oikeassa se oli, ääni. En kuullut yhtään
mitään, ajattelin hyvilläni ja osin närkästyneenä kiinnijäämisestä. Se kyllä
saattaisi olla niin.
- Siinäs näet! Se melkein hymyili. Sinä luulet vaan, että
kuulet.
Sitten minä yritin kovasti ja aloin - ihan totta, myös kuulla
vähän jotakin.
Pingotin korvaani ylöspäin ja heilutin päätäni ja aloin
kuulla, ensin vasemmalla ja sitten oikealla.
- Haa, minäpä kuulin. Sanoin niin, en iloissani, vaan kuin
olisin sanonut vaikkapa päivää. Mitä tässä nyt niin kummaa muka on. Kuulin
minä, kuulin.
Silloin se häipyi ja kuulo katkesi.
- Nyt sinä sen hukkasit. Yritä vaan uudelleen, ääni
käski.
Yritin ja niin taas aloin kuulla, ensin sillä toisella ja
sitten kummallakin.
Oikealla korvalla kuulin selvästi kuin tuulikellojen
hiljaista kilkettä ja kun se loppui, niin vasen jatkoi tulvaveden pauhua
muistuttavalla pärskynnällä.
Nyt olin varovainen, enkä ajatellut kesken kaiken liikaa.
Halusin jatkaa. Olin kiihkoissani. Ensin valahdin pehmeästi alaspäin,
aivan kuin olisin mennyt nirvanaan, tiedäthän sellaiseen pumpuliin, sitten
äänet alkoivat lennellä kuin linnut vuoroin oikean ja vasemman korvan ohitse
viuuh, viuuh, kuin sipaisten iloissaan ihonukkaa mennessään.
Toisella puolella risteilivät ilotulitusta muistuttavat
nopeat sikermät, vaihtuen väliin avaruuden impulssien tanssiksi ylös ja alas, ulos
ja sisään. Toisella korvan puolella leikittelivät kirkonkellojen pyhäkköön
kutsuvat ping - pong -äänet. Niiden sointi oli ihanaa.
- Tämä, mitä nyt kuulet, on sitä luonnon kevään ilakointia, ääni
sanoi kuin ihan minkä tahansa tavallisen asian, vaikka että tämä on kauraryyni,
ja se oli tähän tilanteeseen täysin sopimatonta.
Suloiseksi minä sen kuulemani ajattelin, siinä tilassa, hurmoksessa,
ei ollut ollut mitään ihanampaa itselle annettua, jonka voisi sanoa vain
tavallisesti, huokasin.
- Kevät kutsuu sinua luonnon luomiskertomuksen rakkaustanssiin,
se veikeästi hipaisi poskeani, ja jatkoi lentoaan.
Irja Huttunen