Puhelin soi. Hyppään ylös sängystä. Puhelimessa on
retkenjohtaja. Olimme lähdössä hiihtämään erään porukan kanssa Kittilän
Totovaaraan.
- Missä te oikein olette, tiukkaa miesääni puhelimessa.
- Sängyssä, kotona, änkytän.
- Teillä on aikaa tasan kaksikymmentä minuuttia ja auto on silloin
talonne edessä, hän tiuskaisee.
- Mutta eihän se nyt, eikös meidän pitänyt lähteä vasta
huomenna, kiljun ja poljen askeleita paikallani, mutta mies keskeyttää: "Nyt
heti!" ja sulkee puhelimen.
Juoksen Mikan, 12-vuotiaan poikani huoneeseen, jossa tämä on
jo jalat lattialla ja tuijottaa minua Mitä! - Kuka se oli?
- Retkenjohtaja, huudan hädissäni. - Nyt pane päälle, kohta on
linja-auto tuossa kadulla, hoputan ja juoksen keittiöön, sieltä vessaan ja
takaisin pojan luokse ja alan valittaa:
- Ei tule mitään - ei me keritä - mitä me otetaan - kaikki pakkaamatta.
Väännän itkua ja lopulta alan syyttä koko porukkaa.
- Ne ovat kyllä ilmoittaneet minulle väärin, varmasti luin
sen niin, että vasta huomenna lähdetään.
- Äiti, nyt mennään, ota iisisti, minä teen oman osuuteni,
sanoo poika juuri ne tähän tilanteeseen tarvittavat sanat, ja minä rauhoitun.
Tuossa ovat molempien sukset, hain ne parvekkeelta. Sukset
on ainakin muistettava ottaa, sopotan itselleni. Lasken ne sylistäni aivan oven
eteen eteisen lattialle. Tässä ovat hiihtovehkeet, panen ne tyhjälle sängylle,
tähän näin. Laita sinäkin omasi siihen, neuvon nyt rauhallisena Mikaa, vaikka
jalat haluaisivat juosta ympyrää olohuone - keittiö - makuuhuone -välillä.
Mutta eihän meillä ole edes matkalaukkua, se kun piti hakea
tänään siskolta lainaan, parkaisen kauhuissani. Työnnämme sitten osan vaatteista
muovipusseihin, muu ei nyt auta.
Ja niin olemme kadulla samaan aikaan kun iso Moilasen bussi
kaartaa Kellolahdentieltä Saarijärventielle ja hilpeästi virnuileva
retkenjohtaja hyppää autosta meitä vastaan. Hän vilkaisee vaatepussukoitamme ja
työntää ne suksien kanssa tavaratilaan. Astun nolona autoon Mikaa edellä
työntäen ja porukka taputtaa meidän nopealle lähdöllemme.
Bussi etenee hyvää vauhtia kohti Siilinjärveä. Tulikohan
kaikki tarpeellinen mukaan?
Ei tullut! - Kauhistus, monot jäivät, hihkaisen koko bussin
kuullen ja etuosassa istuva retkenjohtaja tulee heti. Lähellä istuvat päivittelevät
ja ilmoittavat, että niitä ei kyllä käännytä hakemaankaan, ja retkenjohtaja
vahvistaa saman. Pillahdan itkuun ja nyt retkenjohtaja vähän hätääntyy. Hän
alkaa lohdutella:
- Varmasti tältä joukolta kyllä löytyy varasuksia ja monoja,
hänellä itselläkin on ja hän antaisi ne minulle.
Takana istuva nuori hiihtäjänainen lupautuu antamaan Mikalle
varasuksensa ja mononsa. Huokaamme Mikan kanssa helpotuksesta. Katson poikaa ja
tunnen suurta rakkautta. Hän ei sanallakaan ollut moittinut äitiä
epämiellyttävästä aamuherätyksestä.
Matkamme saattoi jatkua puolen tunnin pikkuviiveen enää
häiritsemättä.
Hiihtokin sujui vauhdikkaasti viimeisen päälle voidelluilla 'kilpasuksilla'
ja villasukilla täytetyillä liian suurilla monoilla. Tämä oli äidin ja pojan hiihtoretki
maaliskuussa vuonna 1982.
Irja Huttunen