Tänään on onneksi niiden viimeinen päivä. Täytyy ihan
huokaista helpotuksesta. Ei enää päivittäistä hehkutusta ja huutoa, ikään kuin
kaikki kuuntelijat ja katselijat olisivat kuuroja. Korvatulppia on tarvittu tai
sitten on väännettävä televisio mahdollisimman hiljaiselle.
Ai, että mistäkö on kysymys? No, tietenkin vuoden 2018
talviolympialaisista Etelä-Korean Pyeongchangissa - onpa vaikeasti äännettävä
nimi jollekin piirikunnalle! Onnistumisen aurinko alkoi kuitenkin paistaa näin
kisojen lopussa, kun viimeinkin Suomelle tuli kultaa ja sen perässä hopeaa. Ei
tuo pistetaulukon hännillä riippuminen ole koko aikana ollut mitenkään mukavaa.
Nyt helpotti.
Ylös Suomen poiat nuoret,
ulos sukset survaiskaa. Lumi peittää laaksot, vuoret,
hyv´ on meidän luisuttaa.
Vuosikymmeniä sitten useimmilla nuorilla oli sukset ja
niillä luisutettiin talvella ahkerasti. Ei ollut mitään karvasuksia tai
muita hienouksia, oli kunnolliset puusukset, lapsilla niissä pelkkä
nahkanauhainen side ja joko saappaat tai leveäkärkiset monot. Sellaisissa
varusteissa hiihdettiin jopa kymmeniä kilometrejä kouluun edestakaisin eikä
jurputettu. Hiihtäminen oli hauskaa ja se oli siksi myös vapaa-ajan huvi. Jos
vielä pääsi luokan edustajaksi hiihtokilpailuihin ja pärjäsi, oli lähipiirin
kingi ja mitalin arvoinen. Kunto oli hyvä ja aikuisiässä siitä oli hyötyä.
Sillä ei ollut väliä, asuiko kaupungissa vai maalla, sillä
hiihtämään pääsi kummassakin suoraan kotiovelta. Talvella katujen vierustoja
reunustivat valtaisat lumimassat, joiden päälle oli syntynyt hienoja latuja
hiihtäjien jäljiltä. Kaupungin toiselta reunalta pystyi suksimaan toiselle
reunalle vaivattomasti. Ei ollut sepeliä eikä hiekkaa. Ei ollut autojakaan kuin
nimeksi.
Olin puusuksihiihtäjä aina 1980-luvulle asti, jolloin
minulle ostettiin nykyaikaisemmat vehkeet monoja myöten. Aristelin niitä
alkuun, sillä pelkäsin kaatuvani, kun suksien pohja oli niin kapea. Niihin
aikoihin tein myös mieheni kanssa elämäni ensimmäisen hiihtoreissun Lappiin. Se
oli todellinen elämys, eikä se jäänyt ainutkertaiseksi.
Luonnon rauha on aina ollut minulle rakas ja rentouttava.
Puusuksilla potkien olen nautiskellut mökkijärvemme laduilla kuunnellen
korppien huutoja ja ympäristön hiljaisuutta. Lapin kairassa vastaani on tullut
täydellinen hiljaisuus. Maastokin on ollut tasainen, joten muovisuksilla ei
pelko kaatumisesta ole seurannut minua.
Jalka potkee,
suksi notkee
sujuilevi sukkelaan.
Suksimiehen laulu kannustakoon meitä kaikkia,
varsinkin nuoria laduille kuntoa ja kunniaa hakemaan!
Marjut Kekäle