Honkaniemi Vehkalahden Metsäkylässä oli pitäjän ensimmäisiä kesäasuntoja.
Huvila, niinkuin entisaikaan kesämökkejä kutsuttiin,
oli vuosisadan alussa kymmenen vuoden ajan Ilmari Krohnin ja hänen vaimonsa Hilja Haahden kesäkotina. Lapsuuden kodissani kerrottiin paljon
tarinoita heistä ja lapsista.
Tarinoista heräsi minunkin
kiinnostukseni perheen elämään maalaiskylässä.
Honkaniemi oli nimensä mukaisesti niemen kärjessä honkien
keskellä Suurjärven rannalla. Puolet tontista oli esivanhemmiltani
vuokrattu ja toinen puoli naapureiltamme. Lapsuuskotini oli lähin maalaistalo ja kanssakäyminen Krohnin perheen kanssa oli päivittäistä.
Metsäkylä oli ollut 1500-luvulla Vehkalahden ruotsinkielisin
kylä ja siksi siellä moni paikannimi ja vanhojen ihmisten kielessä vilisevät sanat
viittasivat tähän aikaan. Suurjärvi ei nimestään huolimatta ollut kovinkaan suuri. Kesäasuntoja oli Honkaniemen vastarannalla Severviikissä muutama, mutta järven kaunistus oli Honkaniemi.
Huvila oli rakennettu edellisen vuosisadan lopulla ja Krohnin
perhe oli sen toinen omistaja. Huvila käsitti useita
huoneita kahdessa kerroksessa ja ison kuistin. Alueella oli monia pienempiä rakennuksia ja niihin he olivat majoittaneet
vierailevat sukulaiset ja ystävät.
"Juna lähtee Helsingistä. Meitä on kolmetoista
henkeä: mummu, isä, äiti,kuusi
lasta, keittäjä, sisäkkö, lastenneiti,mummun apulainen. Mummu istuu toisessa
luokassa. On tehty sata voileipää - aina tasan
sata-, ja kuuden litran astiassa toisessa maitoa ja toisessa
mustikkakeittoa. Ennakolta on lähetetty puoli härkävaunua tavaraa.
No nyt ollaan Haminan junassa. Vihdoin: koski, saha, Metsäkylä. Kukas hyppää junaan? Nuori emäntä, joka tarjoaa
juottovasikkaa. Saa tuoda huomisaamuna. Juna lähtee. Emäntä ei ehdi alas, vaan ajaa kanssamme viimeisen asemavälin. Kysellään kuulumisia. Rapatin tytär on kihloissa. Lautalan emäntää yhäti vaivaa luuvalo. Ståhlbergille on syntynyt poika. Tuolla välkkyykin järvi" rakas odottava Honkaniemi."
Härkävaunu tavaroineen oli siirretty sivuraiteelle huvilan
läheisyyteen. Valtio
oli Haminan radan rakentamisen yhteydessä
pakkolunastanut kauniin soraharjun ja sinne oli rakennettu sivuraiteet
Inkeroinen – Hamina
radasta. Ratavartija Tommola asui radan läheisyydessä ja hän oli järjestänyt vaunun siirron. Ei koskaan ole saatu tietää kenen keksimä oli sorakuopan
nimi, mutta vieläkin kansa
tuntee paikan Santavekselinä. Santavekseli
syntyessään hävitti arvokkaan kivikautisen asuinalueen. Paikan
historiallista arvoa ei silloin tunnettu.
Kylään oli edeltäkäsin ilmoitettu
perheen saapumisaika ja niin kylän naiset olivat siivoneet huoneet talven pölyistä sekä pihamaakin oli
puhdistettu syksyllä pudonneista lehdistä. Tieto tulijoista oli levinnyt kyläläisten
keskuuteen ja tulijoita odotti
portailla munien ja voin kauppaajia. Kaikki hyviä tuttuja entuudestaan. Lapset eivät maltaneet pysyä paikoillaan,
vaan juosksivat ja tutkivat innokkaina
olivatko heidän
leikkipaikkansa säilyneet paksun
lumikerroksen alla. Erkki keikkui jo korkean puun latvassa. Ensio talutteli
mummua ja he tutkivat kukkien heräämistä uuteen kesään. Pieni
Emmikin touhuili käpylehmien
kanssa. Uimaan ei vielä uskallettu
mennä. Järven ainoa saari Kylmäsaari nimensä mukaisesti
piti veden kylmempänä pidempään kuin järven läpivirtaava
Summanjoki.
Hilja Haahden ja Ilmari Krohnin perheineen muuttaessa
Honkaniemeen muistorikas kotikylänikin heräsi talviunestaan. Pyhäkoulun pitämiseen
sunnuntaisin huvilalla ei supistunut heidän antinsa kylän elämään, vaan muukin hengellinen elämä sekä heidän pitämänsä konsertit olivat kesän kohokohtia. Yleisömäärä oli valtava, niin kuin myös talvisin heidän tultuaan pitämään musikaallisia
tilaisuuksia kylään. Vielä ollessani noin kymmenen vuoden ikäinen sotien jälkeen Emmi
Kurki-Suonio oli esiintymässä Reitkallin Puutarhakoulun juhlissa ja sieltä tuli kotiini vierailulle. Muistan, kuinka hän vierailun aikana esitti kodissani saman ohjelmiston
kuin juhlissa.
Perheen pojat olivat innolla mukana kotini peltotöissä. Pellollamme
huvilan läheisyydessä olivat kaikki viisi poikaa, setäni Vilho ja renkimme. Työssä mukana oli
vain yksi hevonen. Krohnin pojat, kaikki viisi, halusivat hevosen selkään ja niin myös setäni Vilho. Selkään ei mahtunut
kuin viisi heistä. Kuka jäisi pois? Renki ratkaisi ongelman ja laittoi veljekset
hevosen selkään ja nosti
Vilhon harteilleen. Pojat istuivat ylväinä korkeuksissa, Vilho toisenlaisessa selässä matalammalla.
Kohta yksi hevosen selässä olija toteaa:" Vilho se ratsastaa rengillä."
Honkaniemen asukkaat olivat kyläläisten mielestä todellista herrasväkeä. Heille kaikki
kylän asukkaat
olivat samanarvoisia. Koskaan ei Honkaniemi, ennen heidän tuloaan eikä sen jälkeen, ole saavuttanut
samanlaista kukoistusta. Pihapiiri kukkineen ja polkuineen oli monen
ihailun kohde. Tavallisesta sireenistä he jalostivat kukinnon, jossa samasta kannasta lähti kolme terttua. Kylästä voi vieläkin löytää tällaisen
sireenin, sillä moni haki
pistokkaan pihaansa Honkaniemestä.
Ei mihinkään paikkaan maan päällä sydämeni niin ole koskaan kiintynyt kuin juuri sinne,
Honkaniemeemme, ensimmäiseen ja ainoaan
kesäkotiimme. Kun
vieläkin,
toistakymmentä vuotta eron jälkeen, juna sujahtaa ohi ja puitten tiheiköstä pilkahtaa
tuttu vaalea rakennus vihreine pielineen, silloin kouraisee kummasti sydäntäni. Suloista,
kipeätä haikeutta tunnen. Muistoissa elävöityy aika, joka
oli eikä palaja.
Mielikuvituksissani olen Honkaniemessä. Elän heidän viimeisiä aikojaan
huvilassa. Tiedän ihmisten
liittymisen joko valkoisiin tai punaisiin. Katseeni siirtyy Korsmusaan päin, siellä Veripellossa lapsia hevosen selässä kuljettanut
renkimme siirrettiin ikilehtoon. Hietojan rinteeltä näen kahden
naisen ympärilleen tähyillen kulkevan kohti Santavekselin lähellä sijaisevaa
latoa. Lautalan Hilma ja isoäitini Ståhlbergin Iida ovat tulossa ruuan viennistä miehille Hirvihaudan luolaan. Äkkiä he tajuavat
kahden punaiseen käsivarsinauhaan
pukeutuneen miehen lähestyvän. Pian piiloon latoon. Miehet pysähtyvät ladon eteen.
Mennään latoon, sanoo
toinen. Ei mennä, vaan
jatketaan matkaa. Naiset vapisevat pelosta. Pitkän ajan kuluttua he uskaltavat jatkaa kotimatkaansa.
Honkaniemen
asukkaat olivat päättäneet harkita rakkaan huvilansa myyntiä ja siirtyä Haminan
kaupunkiin. Ajat olivat niin rauhattomat ja Honkaniemikin oli keskellä sotatannerta. Miksi näistä ystävällisistä ihmisistä oli tullut
niin raadollisia toisiaan kohtaan?
On niinkuin
mustat pilvet eivät milloinkaan
olisi riippuneet Honkaniemen yllä - vaikka
sinnekin löysi tiensä harmaa sade ja vihainen myrsky, kuten kaikkialle.
Haluaisinko sinne Honkaniemeen vielä takaisin? En, en milloinkaan, sillä entisyyttä ei voi herättää eloon. Nyt on
rakennus vanhettunut, puutarha rappeutunut, järvi laskettu ja lahti ruohottunut - olen sen kaiken nähnyt. Kuolema on kulkenut rannoillamme.
Selaan arkistoani. Olen tallentanut lapsuudestani asti
vanhoja tarinoita kuin myös esineitä. Teen yllätyksellisiä löytöjä. Käteeni osuu ajansaatossa kulmansa käpristänyt kiitoskortti. Kortissa 1940- luvulla Hilja
Haahti kiittää muistamisesta
syntymäpäivänään. Kaurialan kartano kirjansa hän laittoi lahjaksi isoäidilleni. Saan käteeni myös kirjan, jossa kirjailija kertoi isäni syntyneen. Näin Honkaniemi
yhdisti helsinkiläisen
kirjailijan ja metsäkyläläisen maatalon
emännän elonkaarta.
Kylätie on
hiljainen
Muistojeni maalaama
Ei tuttua kulkijaa siellä
On vain muistojen
tie
Lainaukset Hilja Haahden kirjasta:
Kotini puhuu
Reetta Väänänen