Tänään ne saapuivat. Kauan olin niitä odotellut, tiiraillut
ikkunasta ja tarkkaillut niiden ulkoasua. Aamukahvia juodessani lehteä
lukiessani sen hoksasin. Nousin tuoliltani ja menin ikkunan ääreen, sillä
lähimmän männyn oksalla ei istunutkaan titntti, vaan peippopoika. Iltapäivällä
niitä lehahti takapihan lumelle kokonainen parvi, noita kauan odotettuja
pitkään kaivattuja kesän ennustajia. Enää olisi vain puolikuuta siihen, jolloin
saisimme nauttia kesän tulosta ja maistella sen makuja.
Ajatukset karkasivat, kuten usein ennenkin, lapsuuden ja
nuoruuden kesiin. Väritys oli alussa keltaista, sitten viehreää ja punaista.
Metsäpolkuja kulkiessani nappasin tien reunasta ketunleivän lehtiä, maistelin
niitä ja kummastelin niiden kitkerää makua. Ei niitä montaa tullut popsineeksi
juuri maun perusteella, mutta hyvä niin, sillä liiallinen syönti ei olisi
terveellistä. Onneksi opin sen ajan mittaan.
Mansikat ja mesikat olivat sen sijaan kesän parhainta
herkkua. Niitä riittikin silloin mielin määrin. Savikosken Päivärinne siirtyi
isoäidin kuoltua vuonna 1949 isällemme ja silloin alkoi marjastuksen kulta-aika
minun elämässäni. Siihen vaikutti eniten Eila-sisareni, jonka intohimona oli
marjojen ja sienien keruu. Hänen kanssaan samosimme pitkin metsiä ja rantoja
pärekorineimme saalista etsien. Mistä hän sitten tiesi kaikki nuo salaiset
paikat paljastui piankin. Kymmenen vuotta minua vanhempana hän oli liikkunut
isoäidin kotiapulaisen Iidan seurassa niillä paikoilla ja painanut tarkkaan
mieleensä mesimarjojen ja kanttarellien kasvupaikat.
Ahomansikoita ei kumma kyllä kasvanut Savikoskella, mutta
toisin oli Kuttakosken suunnalla. Sieltä käveli kesäisin aina joku erään talon
nuorisosta myymään poimimiaan mansikoita meille päivärinteeläisille. Tapa oli
vakiintunut jo isoäidin eläessä, sillä torpan väki oli Iida-apulaisen sukua.
Matka Savikoskelle oli kymmenisen kilometriä eikä ahomansikoiden määrä ollut
pienoinen, vaan isohko marjakorillinen. Mansikkamaitoa riitti isommallekin
porukalle herkuteltavaksi.
Mesimarjojen kypsyttyä päivät kuluivatkin niitä kerätessä
koppakaupalla. Illat vierähtivät sukkelaan koko satokauden ajan. Istuimme
kaikki pirtissä poistaen marjojen kantoja pienillä kynsisaksilla. Minulle
nuorimmaisena annettiin isoäidin vanha rikkinäinen perkuuväline. Ajan kanssa
selvisin kuitenkin hommasta rutiinilla. Marjoista lähtevä ihana tuoksu auttoi
myös uurastuksessa. Yhtenä kesänä marjoja oli niin runsaasti, että sisareni
perheellä oli mesimarjahilloa aamupuuron lisikkeenä.
Nyt ovat ajat muuttuneet. Luonto on muuttunut vielä enemmän.
Metsiä on raiskattu ja siitä johtuen luonnonkasvien kasvualusta ei enää täytä
niitä ehtoja, mitä ne elääkseen ja lisääntyäkseen tarvitsisivat. Enää ei ole
ahoja, ei ole ketoja eikä sellaisia metsiä tai rantoja, joita tarvittaisiin.
Siksi perustin mökillemme oman mesikkamaan tyttäreni avustuksella. Viime kesänä
kukinta oli runsasta, mutta sitten sää muuttui koleaksi ja sateiseksi eivätkä
kukat jaksaneet tuottaa satoa. Tuli vain kourallinen marjoja. Mutta en
lannistu. Yritän uudemman kerran alkavana suvena. Kaipaan mesikan makua ja
aromia, sitä oikeaa suvea
Marjut Kekäle