Tie on routinut kevätauringossa ja
melkein mahdotonta päästä eteenpäin. Lada näyttää kuitenkin
pystyvän mihin vain. Se hyppää kuohuvan tien pahimpien kohtien
yli, ojanvarressa meinaa keikahtaa kyljelleen, mutta mitä vielä, se
nousee vinhasti pystyyn ja puskee eteenpäin kuin härkä.
Olen tulossa Villen kanssa
naapuripitäjästä, josta ostimme kihlasormukset.
Hän tuli luokseni pitkän matkaa
etelästä. Sanoin, että lähden vanhempieni luo pääsiäiseksi,
tule mukaan jos tahdot. Ja tahtoihan hän. Kihlasormukset ostimme ja
saimme kaupanpäällisiksi kuuden hengen kahvikaluston. Äiti laittoi
parasta pöytään ja alkoi soitella sukulaisille, että huomenna
meillä on kihlajaiset.
Saunomisen jälkeen juomme kahvit ja
sitten tietenkin pääsiäiskokolle, olihan lankalauantai.
Isä oli laittanut kokkoa koko
edellisen viikon, kauemminkin. Hän oli raahannut ulkotiloista
syrjään pantuja tavaroita, nurkissa olevia kertymiä, riihiladon
yläkerrasta vanhaa romua kokon läheisyyteen. Alkaessaan rakentaa
kokkoa, oli hän pannut ensin hyvin palavaa keskelle ja sitten romua,
kumirenkaita ja patjoja, kaikenlaista jonninjoutavaa puutavaraa ja
hevoskauden jäämistöä. - Lapsena me menimme vesikelkalla pitkin
kestohankia Ruuskanpään tiemutkaan ja katkoimme kirveellä katajan
oksia - . Oli isäkin laittanut muutaman katajanoksan kokon peitoksi,
etteivät kyläläiset näe, mitä sisällä on.
Äiti ja isä muuttavat kesällä
kirkonkylälle viettämään eläkepäiviään. Isä on yhdessä
rakennusmiesten kanssa rakentanut omakotitalon aivan keskustan
tuntumaan.
Kylmä kuulaus tuntuu ihollamme, kun
lähestymme isän sytyttämää kokkoa. Kokko pölähtää palamaan
yllättävän nopeasti ja savu alkaa tupruta korkealle taivaan
tummenevaan sineen.
-
Kokko on saanut ryypyn, sanon Villelle.
Hänellä on kalanruotokuvioinen harmaavillakangastakki, minulla komerosta
löytynyt äidin vanha ulsteri. Siinä me seisomme ja minun nuorin,
kotona oleva siskoni tulee myös kokolle. Äitikin katselee
kauempana.
Kylällä ei vielä pala yhtään muuta
kokkoa. Näinhän se on ollut aina. Isä on niin hätäinen ja
iltauninen, ettei hän jaksa odottaa myöhäisempää aikaa, eikä
hän tahdo antaa kokon sytyttämistä muillekaan. Usein on ollut
niin, että meidän perhe on jo unten mailla, kun kylällä syttyvät
toisten kokot. Siitäkin isälle on sanottu, mutta ei hän välitä,
vaan häärää innostuneesti työssään.
-
Eikö täällä ole istuimia, Ville kysyy ja nuo kaikkiko poltetaan?
Isä pyörittää meille koivutukit istuimiksi. Kokko palaa
rauhallisesti, mutta yht`äkkiä se aivan kuin räjähtää.
Hirmuinen savu nousee, kuin olisi tulivuoren purkaus. Samassa musta
savukieppi kietoo pitkät ja savun harmaat käsivartensa
ympärillemme. Hädissämme etsimme toisiamme ja juoksemme pakoon palaneen kumin hajuisena.
-
Tulkaa sisälle, äiti huutaa onnettomana.
-
Minä jo sanoin, että älä kokkoon kaikkea roinaa laita, hän jatkaa.
Kuinka me saamme Villen takin kuntoon,
mietin mielessäni. Yritämme kotikonstein, mutta näyttää
toivottomalta. Uudelleen saunakäynnin jälkeen istumme kahvipöytään
ja kurkimme ikkunasta, miten isä pärjää kokon kanssa. Pian hän
tulee ja pahoittelee tapahtunutta. Hän sanoo myös, että tämä on
hänen viimeinen kokkonsa, sillä kirkonkylällä on yksi yhteinen
kokko tapaamisen ja makkaran paiston merkeissä. ”Ollaan ensi
pääsiäisenä siellä,” isä sanoo ja kertoo polttavansa ensi
viikolla loput rojut.
-
Siellähän näytti olevan monta hyvää rekeä. Eikö teidän jokainen lapsi voisi perinnöksi ottaa yhden sellaisen, Ville viisastelee. Naurattaa ajatuskin, viedä kaupunkiasuntoon reki.
Sukulaisia ja muutamia kyläläisiä
tulee pääsiäisiltana kihlajaisseuroihin Maallikkopuhujia ja
teologiaa opiskelevia oli useita. Ville sai puhua viimeiseksi.
Liisa
Voutilainen
15.3.2018Takaisin