Kirja kertoo Amalia Starckista, vuonna
1841 syntyneesta pappilan tyttärestä. Hän oli Räisälän
seurakunnan kappalaisen toiseksi nuorin lapsi. Isän jäätyä
eläkkeelle perhe muutti omistamaansa kartanoon, Ivaskan hoviin,
jonka ympärillä olivat laajat viljelysmaat ja paljon puuta
lämmittämään isoa rakennusta.
Amaliaa nuorempi Olga-tytär oli
rakastunut luutnantti Alexander Wahlbergiin ja heille oli tulossa
ihanat kesähäät. Amalia oli vakavailmeinen ja pienikokoinen,
vastakohta sisarelleen. Eräs päivä muutti kaiken Amalian
elämässä. Isä kutsui hänet kirjastoon ja kertoi kirjeestä,
jonka oli saanut Padasjoen kirkkoherralta Magnus Ingmanilta. Hänen
vaimonsa oli kuollut lavantautiin ja kuusi alle 10 - vuotiasta lasta
oli jäänyt äidittömiksi. Hän pyytää Amaliaa puolisokseen.
-
Mutta isä, hänhän on minua 30 vuotta vanhempi, ja minä olen aina halunnut olla naimaton ja valmistua opettajattareksi.
Niin siinä sitten kuitenkin kävi,
että Amalian oli hyväksyttävä avioliitto.
Isä alkoi yllättäen sairastella ja
tilanne huononi niin, että hän ehti kuolla ennenkuin Amalian ja
Magnus Ingmanin häät olivat. Magnus Ingman sai tutustua tulevaan
puolisoonsa Amalian isän, kappalainen Starckin hautajaisissa.
Juhannuksena 1867 olivat yhteiset häät
Magnus Ingmanilla ja Amalialla, sekä Olga-siskolla ja luutnantti
Wahlbergillä. Amalia koki olevansa aivan kuin isänsä käsipuolessa
Magnuksen vieressä, kun taas Olga ja Alexander hehkuivat yhteisestä
onnesta. Muutaman päivän kuluttua koitti kotoa
lähdön hetki, joka oli surullinen ja raskas. Amalia aavisti tulevat
odotukset ja tehtävät hänelle liian vaativiksi.
Uusi koti näytti Amaliasta kauniilta
puutarhoineen ja kasvimaineen. Nuoremmat lapset ensin katselivat
häntä, mutta pian alkoivat viihtyä hänen seurassaan. Sen sijaan
vanhemmat lapset eivät hyväksyneet Amaliaa äitipuolekseen, eivät
ainakaan alussa. Elettiin nälkävuosia. Padasjoellekin
tuli runsaasti kerjäläisiä, jotka olivat nälkäisiä ja sairaita.
Kaiken keskellä Amalia alkoi odottaa lasta. Hän halusi vauvan
kastettavan saman nimiseksi kuin hän, Amaliaksi.
Magnus oli päivät pitkät pitäjällä
siunaamassa kuolleita haudan lepoon. Kerran hän tuli vilustuneena ja
kuumeisena kotiin. Magnus oli sairastunut lavantautiin ja jonkin ajan
kuluttua hän nukkui kuolonuneen. Pian tämän jälkeen
Amalia-vauvakin kuoli. Elossa ollessaan Magnus oli kerran saanut
nähdä pienen Amalia vauvansa. Pappilassa elettiin raskasta surun
aikaa. Onneksi talossa oli palvelusväen joukossa Anna, pitkäaikainen
palvelija, joka oli iso tuki Amalialle
- Kuuletko, minä vihaan häntä, kuului kellarista vanhimman pojan ääni. Sitten seurasi itku.
Amalia oli kellarin läheisyydessä
kuuloetäisyydellä. Hän otti kuulemansa raskaasti.
Murtuneena ja puhumattomana hän kulki
pitkän aikaa, pää painuksissa. Eräänä saunailtana hän halusi
lähteä uimaan. Hän ui ja ui kauas rannasta. Ajatuksena oli hänellä
jäädä sille tielle. Kun Amalia huomasi olevansa kaukana, liian
kaukana, hän aivan kuin heräsi näkemään, mitä oli tekemässä.
Tuli hirvittävä hätä. Aallot näyttivät kasvaneen valtaviksi ja
Amalian voimat olivat loppumassa.
-
Hyvä Jumala! Auta minua! Olen ollut lapsille kova ja välinpitämätön, olen ajatellut vain itseäni. Lapset ovat menettäneet valtavan paljon, enempi kuin minä. Herra auta! Lupaan tulla paremmaksi äidiksi. Herra anna anteeksi ja päästä minut täältä. Minä muuten hukun.
Hädin tuskin, raivokkaasti pyrkien
Amalia pääsi takaisin rantaan.
Epätoivoinen uintireissu vaikutti
Amaliaan syvästi ja hän täytti lupauksensa heti sinä iltana ja
kävi lasten vuoteiden vieressä ja lauloi heille iltavirren. Lapset
olivat hämmästyneitä ja iloisia.
Liisa Voutilainen
22.2.2018
22.2.2018