Isä, äiti, isosisko Ritva, minä ja pikkusisko Anja olimme
lähdössä Vehmersalmen Mäntysalosta pääsiäiseksi ukkilaan kahdenkymmenenviiden
kilometrin päähän Tuusniemelle. Oli huhtikuun alku ja pakkasta noin viisitoista
astetta. Matkaan lähdettiin hevospelillä. Isä oli vetänyt laitareen (ajelureki)
liiteristä jo edellisenä iltana ja laittanut heiniä reen pohjalle pehmikkeeksi
ja sen päälle parkitun hirvennahan. Lämmikkeenä toimi lampaasta tehty
nahkainen. Reen takaosaan mahtui juuri ja juuri neljä ja ajopukille kaksi. Aluksi
isä ohjasti pukilta ja äiti ja me tytöt saimme kuhjottaa lämpimän nahkaisen
alla. Isä kävi siellä välillä lämmittelemässä. Jos veli oli mukana, hän istui pukilla
joko ohjastamassa, taikka vaan muuten isän vierellä.
Matkalle lähdettiin kiirastorstaina heti aamun valjettua.
Isä ohjasti hevosen saunan ohitse rantaan ja siitä jäätietä pitkin kohti
mannerta. Rannasta tultiin jyrkästi Rantalaan nousevalle pihatielle, josta
matka jatkui väliin valtatietä ja väliin talojen pihojen kautta kulkevia
metsäteitä pitkin. Isä oli nimennyt nämä matkataipaleet lastensa nimillä ja
kukin sai ohjastaa hevosta omalla taipaleellaan. Minun ajovuorollani laitareki
kaatui, ja me kaikki tuiskahdimme lumeen. Kömmimme kinoksesta lumisina ja äkäisinä,
jo ennestään palelevina, mutta isä vaan nauroi ja sanoi sen olevan kylvyn,
jonka jokaisen hevosmiehen olisi otettava. Minä en sen jälkeen olisi enää halunnut
mennä ohjaksiin, mutta isä ei antanut periksi, työ piti hoitaa loppuun. Irjan
taipale kun päättyisi vasta kohta.
Muistan kuinka matkalla paleli kamalasti, ennen muuta varpaita
ja käsiä, ja lopulta tunsimme itsemme jääkalikoiksi. Silloin juostiin reen
perässä lämpimikseen ja kyseltiin naama jäykkänä, että kuinka pitkälti olisi
vielä ukkilaan.
- Kun on menty se taival ja ylitetty se joki ja kun on
käännytty siltä pellolta ja niin ollaankin kirkonkylässä ja enää viisi
kilometriä, isä selitti nauraen.
Kaikkein paras kohta matkasta oli se, kun mäeltä näkyi ukkilan
katto, sitten vilahti koko ukkila ja matkaa olisi enää vain kilometri. Ukki ja
mummo olivat portailla vieraita vastassa ja toivottivat kädestä pitäen
tervetulleeksi. Se oli lapsesta hienoa. Ukkilassa ei ollut tapana juhlapyhinä laittaa
koristeluja tupaan, paitsi jouluna tietysti iso joulukuusi, mutta tuoksu sisälle
tultaessa oli ihana. Uunista tuli paistin ja laatikkojen tuoksu, leivät ja
pullat oli leivottu jo aikaisemmin. Orren päällä roikkuivat saunomista
odottavat ja ukkilalle tuoksuvat pellavapyyhkeet.
Me lapset katselimme ihastuneina kun mummo keitti kahvia
sillä ihmeellisellä töpselipannulla, jonka johto ensin työnnettiin seinään ja
sitten vetäistiin pois. Meillä kotona ei ollut sellaista, ei sähköäkään. Kahvi
pulpahteli pannusta melkein yli, mummo puhalteli sitä ja samalla pyöräytti
kuohua lusikalla. Häntä nauratti lasten ihmettely. Tulo- ja lähtökahvit juotiin
etukamarissa pellavaliinalla peitetyllä vieraspöydällä, muulloin tuvassa. Enojen
vaimot Hilja- ja Elsa-täti, kohtelivat meitä kuin prinsessoja, heillä kun ei
ollut vielä silloin omia lapsia. Äidin sisko, Tyyne-täti asui maantien toisella
puolella. Me vierailimme heidän luonaan joka päivä. Serkkuja siellä oli viisi,
poika Tapani ja neljä tyttöä, Seija, Anna-Liisa ja nuorimmaisina pienet kaksostytöt
Toini ja Sirpa. Kotiinpaluumatka jännitti vähän, sillä oli huhtikuu ja suojasää
ei olisi ollut hyvä keli paluumatkalle.
Valjastetun hevosen ajaminen portaiden eteen nosti riemua rintaan
päästä takaisin kotimatkalle. Muistan lämpimin ajatuksin tuota pääsiäisreissua.
Se on hyvä muisto.
Irja Huttunen