Joulukuun puolivälissä olimme pitkästä aikaa mittavassa
sukutilaisuudessa Kajaanissa. Lienenkö minä ollut alunperin jotenkin
”syyllinen” siihen juhlaan tiedustellessani jo syksyllä ainokaiselta
veljeltäni, voisimmeko tulla hänen 80-vuotissyntymäpäivilleen juhlapäivänä. Hän
hieman epäröi ja ilmoitti, ettei hänellä ollut aikomustakaan juhlia ikäänsä.
Käymään voisimme kyllä tietenkin tulla.
Kului pari viikkoa, kun sain puhelinsoiton kälyltäni ja
yllätys, yllätys, he järjestäisivät juhlat kaikille lähisukulaisille. Muutaman
päivän kuluttua saapui virallinen kutsukirje kartan kera, jotta löytäisimme
reitin varattuun juhlapaikkaan. Kuoressa oli myös lista kutsutuista, joista
kertyi yli 70 henkilöä! Ruokailu olisi Kajaanin Vanhan Kerhon ravintolassa ja
jatkot heillä kotona.
Vieraita saapui paljon kyllä, kaikilla juhlavaatteet
yllä. Lapsuudesta tuttu Putte-Possun nimipäivät soi korvissani
juhlan alkaessa. Tuota samaa laulua laulettiin kymmeniä vuosia sitten Kuopion
Tipolan juhlasalissa rehtori Nederströmin syntymäpäiväjuhlan alkaessa koko
kouluväen voimalla. Hauskaa oli ja niin oli meilläkin Kajaanissa. Ehkä ei
niinkään sankari-paralla, sillä hän oli telonut olkansa sijoiltaan
lentopalloharjoituksissa vähän aiemmin. Halata ei saanut, siitä ilmoitti
kantoside ja juhlakalun tuskainen ilme.
Kotiin palattuamme minulle tuli haikea olo. Kaikki
sukulaisemme olivat asettuneet etelään. Vain me, veljeni ja minä, olimme
jääneet periferiaan. Matkasin aatoksissani Kangasalan Peippolaan, äitini
vanhemman siskon luo. Muistelin kaikkia niitä vierailuja lapsuudestani ja
nuoruudestani ja olo tuntui orvommalta ja orvommalta. Peippolaa ei enää ollut,
mutta muistot siitä vyöryivät elävinä eteeni. Vain yksi serkuistani oli elossa
– hänkin Luxemburgissa asti. Mutta olihan Helle, toisen poikaserkkuni leski
Helsingissä. Häntä en ollut ollut tavannut pariin vuoteen.
Niinpä tartuin puhelimeen ja soitin. Tuttu ääni toivotti
meidät lämpimästi tervetulleiksi.
Tämä tapahtui joulun jälkeen, joulun, joka tuntui olemattomalta.
Oli kuin sitä ei olisi ollutkaan; kaksistaan vietimme aaton. Lapset piipahtivat
ennen ja jälkeen pyhien. Lahjoja emme toisillemme antaneet. Siitä asiasta
olimme sopineet jo vuosia sitten. Siksipä sukulaisvierailu toisi virkistävää
vaihtelua, varsinkin kun tunneside sinne oli lämmin ja läheinen. Samanlaista
sidettä en ole koskaan kokenut isäni sukulaisiin, vaikka kymmenisen vuotta
toimin hänen sukuseuransa puheenjohtajana ja jouduin usein matkustamaan
pääkaupunkiin kokoukseen.
Miksiköhän isällä oli tapana sanoa, että suku on pahin?
Olikohan sukua liikaa ja keskinäiset siteet höllät? Siihen en enää voi saada
vastausta.
Marjut Kekäle