–
Auts!
–
Koeta nyt
olla yhessä kohti.
Mummu
letitti Annin tukkaa, ohimoille pienet letit ja taakse kaksi isoa. Välillä
mummu töpäsi näppeihinsä, kun joku suortuva ei suostunut asettumaan siististi.
Letit sidottiin kirkkaanpunaisilla silkkinauhoilla. Kummitäti, osuuskaupan
Siiri, oli ne lahjoittanut varta vasten joulujuhlaa varten. Kokettimekkokin oli
punainen. Sen Anni oli saanut paketissa sotakummeiltaan, Rymättylän Luodon
koulun oppilailta. Koulussa oli pidetty Annin kunniaksi juhla ”Ole hyvä
köyhille”, josta kertyneet varat, 200 mk, oli lähetetty Annin äidille. Sieltä
oli tullut myös punainen mekko. Hiukan isohan se oli, Anni oli ikäisekseen pienikokoinen,
mutta ei se haitannut. Seuraavana jouluna se olisi sopiva ja pystyipähän
Aune-siskokin sitä omassa juhlassaan pitämään.
Tulisi vaan nyt äiti sieltä navetalta.
Aunea ja Reinoa piti mummun herätellä. Aunenkin tukka oli letitettävä
ja kaikkien syötävä ja pantava päälleen seitsemältä alkavaa joulujuhlaa varten.
Pienin, Raimo, sai jäädä vielä nukkumaan, jäisi mummun kanssa kotiin.
Anni litisti nenänsä tuvan huurteista ikkunaa vasten ja yritti
seurata äidin liikkeitä navetalla. Viimein näytti, että äiti oli saanut
lypsettyä ja kantoi maitotonkan jäähtymään kylmävesialtaaseen. Sitten hän jo
taluttikin Vappu-tamman tallista ja valjasti reen eteen, kantoi ladosta heiniä
liisteille, ja kääräisi ne kirjavaan raanuun.
Aunen tukka oli jo letitetty ja hänkin oli laittanut päälleen
paremman mekkonsa ja odotti jo takki päällä lähtöä. Sininen paksu talvitakki
oli Aunen sotakummien lähettämä. Siinä oli ollut turkiskaulus, mutta sen Aune
oli kiskonut kouluun mennessään irti ja heittänyt metsään. Ei kenelläkään muulla
ollut sellaista, ei edes osuuskaupan tytöillä.
Reino sai laittaa päälleen uuden, mummun kehräämistä
langoista kutoja Virkkusen tekemän harmaan villapaidan, jonka pystykaulus oli sivulta
napitettu.
Kaikki oli valmista, vain äiti odotutti.
Vihdoin hän antoi luvan juosta rekeen. Kylältä kuului jo
joka suunnasta aisakellojen kilinää. Kirkkaalta pakkastaivaalta loistavat
tähdet ja vaaleneva kuunsirppi valaisivat tien. Äiti hoputti Vapun juoksuun ja
kavioista lentelevät tierat tykittivät reessä istujia.
Koulun pihalla oli tungosta ja huohottavien hevosten
huurteisista turvista levinnyttä höyryä. Hevoset töytyilivät hermostuneina
kuskien etsiessä paikkaa, johon hevosen voi sitoa.
–
Äitii!
Anni kiljaisi yhtäkkiä.
–
Äiti!!
–
No mikä
hätä sinulle nyt tuli?
–
Se vihko
jäi kotiin.
–
Ei nyt
enää keritä sitä hakemaan. Kyllä sinä sen osaat. Monta päiväähän sinä oot sitä
rallatellu.
–
Niin,
mutta jos en muistakaan?
Aune
lohdutti muistavansa ja lupasi kuiskata, jos Annilta unohtuisi.
Annin posket hehkuivat ja sydän läpätti, kun hän odotti
opettajan kuulutusta.
–
Seuraavaksi
Anni esittää meille itse kirjoittamansa joulusadun. Tulepa Anni nyt tänne.
Anni
asteli luokan eteen, vilkaisi eturivissä istuvaa Aunea, niiasi ja alkoi kertoa
joulusatuaan. Enää ei jännittänyt ollenkaan ja hän muisti hyvin koko tarinan.
Lopussa yleisö taputti ja kun Anni löysi äidin katseen
luokan perältä, tämä nyökkäsi ja hymyili.
Aino Tapaninen