Talvi- ja jatkosotaa on
käsitelty pitkään kuin lapsia ei olisi ollut olemassakaan. Heidän uskottiin
sopeutuvan melkein mihin vain. Lyhyt on lapsen suru, oli tapana sanoa. Tämä hiljainen sukupolvi on jäänyt vanhemman veteraanipolven
ja suurten ikäluokkien väliin. Sen ääni on ollut vaimeampi kuin sodanjälkeisen
ikäpolven, eikä se ole vaatinut itselleen erityiskohtelua. Vain vähän on
aikanaan kuunneltu kertomuksia niiltäkään lapsilta ja nuorilta, jotka joutuivat
suoraan kosketuksiin vihollisten kanssa.
Sotaorvoksi
jääneiden lukumäärä on käytännössä ollut paljon, jopa tuhansia julkisuudessa
esitettyjä arvioita suurempi, koska isän kuolintapa määritteli orpouden lajin:
sotaorpostatus saatettiin evätä esimerkiksi lapsilta, joiden sotilasisä oli
kuollut itsemurhaan, sotilaskarkurina tai onnettomuudessa kotirintamalla.
Sotaorpojen
joukossa oli satoja täysorpoja. Heidän asemaansa vaikutti se, olivatko he
kotoisin kaupungista vai maalta. Vaikka huutolaisjärjestelmä oli virallisesti
jo lakkautettu, saattoi joistakin maaseudulla eläneistä täysorvoista tulla kuin
huutolaisia, jos heillä ei ollut sukulaisia, jotka olisivat ottaneet heidät
hoiviinsa. Heitä otettiin taloihin halvan työvoiman tarpeessa. Kaupungeissa
eläneet täysorvot, jotka jäivät vaille sukulaisten apua, joutuivat useimmiten
lastenkotiin.
Rintamalla
kuolleiden vainajien kuljettaminen kotiseudulle hautaan on ollut monissa maissa
harvinainen käytäntö. Suomessa tämä oli yleistä ja merkitsi sitä, että osa sotaorvoista
näki isänsä arkussa kuolleena. Sodan raatelemaa ruumista on käyty tunnistamassa
tai hautajaisten yhteydessä arkku on avattu. Kokemus on ollut järkyttävä. Joissakin
arkuissa on ollut teksti, joka on kieltänyt arkun avaamisen. Aina kieltoa ei
ole toteltu.
Lapsen
huoli äidin pärjäämisestä yksin ilman perheen isää on monta kertaa peittänyt
alleen isän ikävän. Sankarihaudalla äitien ei sopinut itkeä kovaan ääneen,
murheessaan piehtaroiden. Kunnon isänmaallinen suomalainen suri lähimmäisensä
menetystä hiljaa, vaieten. Tuskat ja murheet padottiin työntekoon.
Sotaleskien
uudelleen avioitumista edistettiin valtion toimesta maksamalla ns. myynirahaa,
eli kolmen vuoden huoltoeläke kerralla jos avioitui uudestaan. Eniten
avioliittoja solmittiin heti sodan jälkeen vuosina 1945–46. Silloin moni
sotaorpo sai isäpuolen, harva sodassa traumatisoituneesta miehestä kuitenkaan
menetetyn isän korvikkeen.
Sotaorpojen
turvaksi säädetyn lain suomaa ammattiopetusta annettiin periaatteessa lapsen
omalle alalle, toisin sanoen ammatteihin, jotka vastasivat lapsen sosiaalista
asemaa. Kaikilla ei ole ollut tietoa lain suomasta mahdollisuudesta, mutta monelle
vähävaraiselle sotaorvolle se on avannut mahdollisuuden päästä osalliseksi
kasvavasta koulutustarjonnasta. Kaikkein
kiivaimpana jälleenrakennusaikana Suomeen kaivattiin enemmän ruumiillisen kuin
henkisen työn tekijöitä. Silloin kansakoulusta tai keskikoulusta lähdettiin
suoraan työelämään.
Sotavuosien
ajan yleiseen sosiaalipoliittiseen ja ideologiseen linjaan isänmaan puolesta
yli luokka-, kieli- ja puoluerajojen liittyi sotakummitoiminta. Kummisuhteen
tuli olla mahdollisimman läheinen, ja äideille oli annettava henkistä tukea
kasvatustyössä. Sotakummitoiminnasta tuli kansanliike, johon tuhannet
yksityishenkilöt ja yritykset osallistuivat. Kansainväliset kummisuhteet
säilyivät monessa tapauksessa 1950-luvun lopulle saakka. Henkilö- ja
työpaikkakohtaiset kummisuhteet olivat suosittuja sodan kestäessä, mutta 1944
jälkeen kotimaiset lahjoitukset loppuivat. Asevelihengen aika oli ohi.
Kummilahjoilla oli myös taloudellista
merkitystä, sillä sota-aikana kuukausiavustukset vaihtelivat sadan ja
viidensadan välillä, kun esimerkiksi sotamiehen lesken huoltoeläke vuoden 1941
tapaturmalain mukaan oli 480 markkaa kuukaudessa. Suomalaisten sotaleskien
eläketurva oli vuonna 1953 vajaa 10 % kirvesmiehen vuosiansiosta ja heikompi
kuin muissa sotaa käyneissä Länsi-Euroopan maissa.
Muistot
lapsuudesta eivät ole pelkästään kielteisiä. Monet ovat kokeneet sodan
opettaneen heille sopeutumiskykyä ja joustavuutta, joita tarvitaan myös oman
aikamme muutoshakuisessa yhteiskunnassa.
Sotansa
sotinut, nuoruuteensa pettynyt sukupolvi alkoi rauhan tultua rakentaa
seuraaville sukupolville hyvinvointivaltiota.
Kuopiossa
keväällä 2011
Aino Tapaninen