 |
| Kuva Marketta Isotalon kotialbumista |
Jouluvalmistelut olivat huomattavasti vaatimattomammat kuin koto-Suomessa. Thanksgiving on amerikkalaisten suuri perhejuhla, jota vietetään juhlallisesti suvun yhteisen aterian merkeissä. Meidänkin perheessämme oli syöty täytettyä kalkkunaa. Perheen äiti osasi tehdä kalkkunan sisään täytteen, joka maistui taivaalliselta. Molemmat isovanhemmat olivat mukana päivällisellä ja kaikki olivat tietenkin pukeutuneet parhaimpiinsa. Joulu uhkasikin jäädä Thanksgivingin varjoon. Jouluaatto olisi tavallinen työpäivä eikä Tapaninpäivää vietetty laisinkaan. Sen vuoksi kaikki juhlallisuudet mahtuivat joulupäivään.
Joulun tulo näkyi ensimmäisenä siinä, että naapureidemme omakotitalojen pihaan syttyi toinen toistaan upeampia jouluvaloja. Oli joulupukkeja ja rekiä, poroja, kauriita, tonttuja ja joulukelloja. Lamput välkkyivät kaikissa sateenkaaren väreissä. ”Merry Christmas!” kuuluttivat jouluvalot. Minusta ne näyttivät hienoilta, eihän meillä Suomessa tuohon aikaan ollut taloissa minkäänlaisia ulkovaloja.
Joulun alla hankittiin myös joulukuusi. Meillä oli elävä iso sembramänty, mutta monilla naapureil-lamme oli muovikuuset. Niitä oli vihreitä, punaisia ja valkoisia. Meidän kuusemme koristeltiin hyvin samalla tavoin kuin kotonani Suomessa, sähkökynttilöin ja koristenauhoin.Olin kotona tottunut siihen, että ennen joulua talossa leijui ihania pullan ja piparkakun tuoksuja. Sitten siihen sekoittui jouluruokien ja kinkun herkulliset tuoksut. Nämä kaikki puuttuivat Amerikan kodistamme. Ruokaa ei yleensä tehty alusta pitäen itse, vaan käytettiin paljon purkki- ja pussiruokia sekä puolivalmisteita. Jouluun ei myöskään liittynyt mitään perinneruokia, vaan jokainen perhe söi, mitä sattui. Äiti kertoi minulle, että joulupäivänä isovanhemmat kuitenkin tulisivat syömään yhteiselle aterialle, joten jotain samaa olisi luvassa kuin kotijoulussa.
Yksi asia, joka jännitti minua paljon, oli puhelu Suomeen. Siihen aikaan elettiin vielä lankapuhelin-maailmassa. Ulkomaille ei voinut soittaa suoraan, vaan puhelu piti tilata etukäteen. Koska jouluna yleensä oli keskuksissa ruuhkaa, piti puhelu Suomeen tilata kuukautta aikaisemmin. Puheaikaa olisi kymmenen minuuttia. Tämä tuntui ylelliseltä, sillä puoleen vuoteen en ollut kuullut oman perheeni ääntä, kuulumisten vaihto oli kirjeiden varassa.
Kun sitten jouluaattona puhelin soi, istui koko amerikkalainen perheeni jännittyneenä puhelimen ympärillä. He olivat kovasti huolissaan siitä, että minulle tulisi kova ikävä, kun kuulisin perheeni äänet ja puhkeaisin itkuun. Jännitti minuakin. Kun sitten keskusneiti ilmoitti, että nyt on linja selvä, kuulin ensin isän äänen. Miten matalalta hänen äänensä kuulosti! Tiesin, että hän oli juuri ollut kilpirauhasleikkauksessa ja pelkäsin, että hän on menettämässä äänensä. Paljoa ei kolmessa minuutissa ehtinyt puhua. Vaihdoin muutaman sanan jokaisen kanssa, äitini ja siskojeni. Voi kuinka nuo kallisarvoiset minuutit lensivät! Ei siinä mitään syvällistä ehtinyt sanoa, mutta sainhan kuulla heidän äänensä. Amerikan perheeni saattoi rauhoittua, en purskahtanut itkuun. Suomen perheeni taas kertoi jälkeenpäin, että puheestani oli vaikea saada selvää. En ollut puoleen vuoteen puhunut sanaakaan Suomea, joten varmasti puhe kuulosti jäykältä.
Tämä puhelu osoittautui jouluaaton kohokohdaksi. Muuta ohjelmaa ei jouluaattona ollut, toisin kuin Suomessa, jossa juhlinta keskittyy aattoon. Takan reunustalle kyllä ripustettiin jokaiselle meille viidelle lapselle oma joulusukka, jos vaikka Santa Claus kävisi yöllä talossa tuomassa niihin joululahjoja.
Amerikkalainen perheeni oli hyvin uskonnollinen, kuten amerikkalaiset yleensä. Muu perhe lähti jouluaattona iltakirkkoon ja minä lupasin jäädä pienten 9-vuotiaiden kaksostyttöjen seuralaiseksi kotiin. Margie ja Susie olivat identtisiä kaksosia ja ihmiset sekoittivat usein heidät toisiinsa. Me perheenjäsenet emme koskaan erehtyneet henkilöstä, he näyttivät meistä aivan erilaisilta. Olin siihen mennessä kiintynyt kovasti noihin pieniin tyttöihin. Kun tuli heidän nukkumaanmenoaikansa, vein heidän huoneeseensa kotoa joululahjaksi saamani Tuomaan ristin sekä kynttilän. Siitä alkoi minun jouluni. Kerroin tytöille tarinoita Suomesta ja lopuksi pari joulusatua. Kynttilän luodessa lämmintä valoaan luin heille suomalaisen iltarukouksen ”Tule Jeesus lapses luo…”, jonka olin kotona oppinut. Katsellessani vähitellen uneen painuvia lapsia, valtasi minut lopulta Joulun rauha.
Jouluaamuna kaksoset ponkaisivat varhain ylös ja kiiruhtivat alakertaan. Ja ihmeiden ihme – Santa Claus oli käynyt kuin käynytkin yöllä ja kuusen alus pullisteli lahjoja. Myös joulusukat olivat täyttyneet pienillä paketeilla. Jännityksestä kiljuen pienet tytöt heittäytyivät lahjojensa kimppuun. Kaikille oli paketteja, myös minua oli muistettu runsain mitoin. Sain lahjoja sekä Amerikan perheeltäni että Suomesta. Paketeista löytyi jopa näkkileipää!
Joululounaalle kerääntyi sitten lähisuku ja pöydässä istuttiin pitkään jutellen, kuten yleensäkin perheen yhteisellä illallisella. Tunnelma oli lämmin ja läheinen. Lapset istuivat muiden mukana ja ajatuksia vaihdettiin monista asioista. Jos lapset halusivat nousta pöydästä ennen aikuisia, heidän piti pyytää siihen isältä tai äidiltä lupa. Yhteinen ateria hitsasi perhettä yhteen, tavan soisi yleistyvän myös suomalaisten arjessa.
Amerikan jouluni tärkein opetus oli se, että kyllä joulu vieraalla maalla juhla oli, mutta ei se joulu ollut. Opin, että Joulu isolla J:llä muodostuu perinteistä ja traditioista. Sukupolvesta toiseen jatkuvat tutut tavat ja joululaulut tekevät joulutunnelman: kinkut, laatikot, piparkakun tuoksu, Enkeli taivaan. ”Kannata tapaa, niin tapa kannattaa sinua”.
Marketta Isotalo