Minne katosit Joulu?
Menitkö metsiin
vai vaarojen taa
pois tästä hälinästä?
Olen etsinyt Sinua
kaiken tingeli-tangelin keskeltä,
kaivannut rauhaasi.
Muistatko pihaportin,
jonka kautta kuljimme aaton kirkkoon?
Sitä ei enää ole.
Muistatko tuikkivat tähdet
yön samettisella taivaalla?
Niitä ei enää näe.
Portti on purettu,
tähdet korvaa mainostaivas.
Tuo vuosia sitten kirjoittamani runo muistuttaa minua omasta lapsuudestani ja ensimmäisestä mieleen jääneestä joulustani sodan loppupuolella. Silloin odotettiin vain rauhaa. Ennen kirkkoon lähtöä ikkunat peitettiin huovilla, sillä sotilaskoneiden ylilennot eivät vielä olleet loppuneet, pommitukset kuitenkin. Silti piti jatkuvasti olla varuillaan.
Noina aikoina odotukset olivat vaatimattomat. Ruoka ja useimmat päivittäistavarat olivat kortilla. Joulupöydät eivät notkuneet ylenmääräisestä tarjottavasta, vaan se vähäinenkin, mikä oli saatavilla, oli todella tervetullutta ja itse valmistettua. Sama koski lahjoja. Sinä jouluna sain kaksi uutta nukkea Joulupukilta. Hän oli tuonut ne kuusen alle sillä aikaa, kun olimme äidin kanssa kirkossa. Vain kerran meillä kävi Joulupukki. Häneen tutustuin vasta lasteni syntymän jälkeen.
Nyt, kun vuosikymmeniä on vierähtänyt nuoruudestani, en oikein osaa enää odottaa joulua. Taakse ovat jääneet ne joulut, joina leivoin piparit, pullat ja tortut itse. Joulukuusen haimme torilta tai omasta saaresta, kun järvetkin jäätyivät vielä ajallaan. Rosollin ja lasimestarin sillin valmistan itse, mutta pienin määrin. Kinkkukin häviää kokonsa puolesta edeltäjilleen.
Lahjoista en piittaa. Siksi en odota niitä. On mieluisampaa antaa kuin saada. Parhaan joululahjani sain kahdeksantoista vuotta sitten, kun tyttäreni lahjoitti meille poikavauvan Jeesuksen syntymäpäivänä. Sen lahjan halaaminen on rakkainta ja arvokkainta, mitä voin jouluna saada.
05.11.2017
Marjut Kekäle