 |
| Kuva Marjut Kekäleen kotialbumista |
- Mutta hänhän täyttää viisitoista muutaman kuukauden päästä ja tahtoisi kovasti päästä ripille yhdessä luokkatovereidensa kanssa, äiti puolusti lastaan.
- Ei se vaan käy, kuului tyly vastaus.
Keskustelua käyttiin tuomiorovastin kansliassa, jonne kaikki tulivat henkilökohtaisesti ilmoittautumaan kevättalvella koululla pidettävään rippikouluun. Opettajana olisi itse tuomiorovasti. Hänen ja äitini välinen juttutuokio päättyi lopulta rovastin lupaukseen tehdä tällä kertaa poikkeus iän suhteen, joskin hieman vastahankaisesti.
Rippikuvassa meitä on kuusi mustiin ja kahdeksantoista valkoisiin pukeutunutta nuorta neitoa sekä itse tuomiorovasti istumassa etummaisen penkin keskellä. Kaikkien kasvoilla on mitä vakavin ilme ja vain kahdella on lettitukka – minä heistä toinen mustissani, hiukset taakse kammattuina kiinnitetynä mustalla rusetilla. Mutta ei enää kauan, sillä äiti oli luvannut, että ripiltä päästyäni saisin leikkauttaa hiukseni lyhyiksi. Sitä jäin jännittyneenä odottamaan.
Rippijuhlani olivat lämminhenkiset ja niihin saapuivat melkein kaikki talomme asukkaat. Hannu-veljeni lahjoitti minulle elämäni ensimmäisen oman runokirjan, Saima Harmajan ”Kootut runot ”, joka oli kuin tehty ikäiselleni nuorelle. Naapuriperheeltä sain ihastuttavan, käsin maalatun mokkakupin ja äidilta safiirein koristellun kultasormuksen. Tuohon aikaan yleisin rippilahja oli kultarormus tai kultainen ketju risteineen. Sitä tärkeintä lahjaani jäin odottamaan arjen valjetessa.
Muodonmuutokseen lähdinkin muutaman päivän päästä koulutuntien jälkeen. Äidin oma kampaaja saisi ryhtyä saksihommiin Kuninkaankatu 21:ssä. Silloin, vuonna 1954 siinä oli tyypillinen puu-Kuopion yksikerroksinen talo liiketiloineen, lisäksi huonokuntoinen sellainen. Jännitti, en uskaltanut vilkaista peiliin, vaan olin selailevani naistenlehteä.
- Nyt olisi valmista, kuului lopulta takaani. Onko näin hyvä?
Nyökkäsin, vaikka tunne oli aivan muuta. Ei se ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä. Maksoin ja kiirehdin kotiin pala kurkussa. Siellä odotti vielä pahempaa.
- Kaamea! Johan olet surkean näköinen. Kaikkea te tytöt keksittekin!
Oikeassa hän oli; en tottunut lyhyeen tukkaani. Se ei totellut minua, vaan taipui aina väärään suuntaan. Oikea puoli oli siedettävä, mutta vasen oli uppiniskainen, jäykkäpyrstöinen kuin lintujen sulat.
Vuosi tuon kaiken tapahtuneen jälkeen tilanne vain paheni. Jouduin allergiasairaalaan Helsinkiin vaikean ihottuman vuoksi. Siellä minut voideltiin männyn tervavoiteella. Kyllähän se auttoi, mutta se ei lähtenyt pois päänahasta, vaikka hoitaja kuinka yritti pestessään päätäni ja hiuksiani ennen kotiin lähtöäni. Puolet tukastani ei kestänyt sitä, vaan poistui itsestään ammeen veteen. Sen jälkeen veljeni kommentti olisi kyllä pitänyt paikkansa. Koettelemus sinänsä, mutta uuden tukan alkaessa kasvaa kypsyin päätökselle palauttaa pitkät hiukset. Noihin aikoihin tulikin kreikkalainen nuttura muotiin, joten lettitukka sai viimeinkin mieleisensä kruunun.
Isänpäivänä 2017
Marjut Kekäle