- - Tervetuloa! Onpa Lassi painunut isänsä näköiseksi!
- - Ei voi olla totta, onko tämä iso herrasmies se pieni Jere?
Vieraita saapuu ulko-oven täydeltä. Suku kokoontuu jälleen. Kutsujana on tyttäreni, joka pitää yllä Thanksgiving-perinnettä. Aviomies on amerikkalainen ja lapsetkin kaksoiskansalaisia. Koska perhe asuu Suomessa, on tärkeätä vaalia myös toisen kotimaan tapoja ja perinteitä.
Koolla on koko mieheni suku: sisaret, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa. Meitä on 14 aikuista ja 12 lasta. Yli viisitoista vuotta olemme kokoontuneet Tuijan pieneen keittiöön hienolle kiitospäiväaterialle kalkkunoineen, jelloineen ja monine juustotorttuineen. Koska tilaa on vähän, ensiksi on yleensä syötetty lapset, jotta aikuiset saavat sitten nauttia rauhassa ateriastaan. Sen jälkeen kun kaikki ovat istuutuneet paikoilleen, ei voi liikkua tuumaakaan, koska tilaa ei ole. Mutta ahtaus ei ole ollut tunnelman esteenä, pikemminkin päinvastoin. Juttu luistaa ja puheensorina on lopuksi korvia huumaava. Havahdun jossain vaiheessa siihen, että kahdeksankymmenen desibelin kipukynnys on jo lähellä rikkoontua! Jos muita sukujuhlia ei vuodessa ole, täällä kaikki tapaavat takuuvarmasti toisensa. Päivitettävää siis riittää. Serkut ja pikkuserkut viihtyvät yhdessä, ovathan kaikki samaa ikäluokkaa.
Tällä kertaa tilaa on entiseen verrattuna runsaasti. Tuija ja Mike ovat tehneet keittiöremontin ja saaneet siihen lisätilaa. Puuseppä on tehnyt isäni suvun vuosisatoja vanhan pirtin lattialankuista kolmimetrisen pöydän penkkeineen vanhan mallin mukaan. Keittiön värit ovat kauniin maanläheiset ja pöydän ikivanha puu tuntuu lämpimältä käsien alla. Tuntuu, että sukujuhla on sopivassa paikassa: pöydän myötä läsnä on myös suvun jo manalle menneiden esi-isien ja –äitien henget, jotka katsovat lempeästi jälkeläistensä puoleen. He nyökkäilevät tyytyväisenä, kun suku edelleen pitää yhtä.
- - Istutaan me Seija tähän pöydän päähän, sanon kälylleni. Emme ole nähneet moneen kuukauteen.
Toinen käly istuu myös viereemme. Puhumme taukoamatta. Päivitämme kuulumiset ja muistelemme menneitä. Välillä huomaamme, että ”nuoret” – meidän keski-ikäiset lapsemme puolisoineen - ovat jo siirtyneet olohuoneeseen jatkamaan juttelua, mutta me vain istumme paikallamme. Muistelemme, kuinka aikanaan me olimme noita nuoria ja meidän lapsemme juoksivat ja telmivät ympärillä. Kutsujana oli silloin anoppi, joka kokosi suvun ympärilleen. Appi ja anoppi olivat silloin niitä vanhoja ja istuivat jykevästi paikoillaan. Huomaamme, että nyt me olemme niitä vanhimpia.
Tyttäreni on ottanut anopilta kokoonkutsujan roolin. Kun suku tapaa toisensa säännöllisesti, siirtyy sukupolvelta toiselle välittäminen. Lapset oppivat jo pienenä, että suku pitää yhtä ja kannattelee, vaikka maailmassa mitä tapahtuisi. Suku on turvaverkko, johon voi maailman tuulissa tarrautua.
Tyttäreni on ottanut anopilta kokoonkutsujan roolin. Kun suku tapaa toisensa säännöllisesti, siirtyy sukupolvelta toiselle välittäminen. Lapset oppivat jo pienenä, että suku pitää yhtä ja kannattelee, vaikka maailmassa mitä tapahtuisi. Suku on turvaverkko, johon voi maailman tuulissa tarrautua.
Kiitospäivää vietettiin Amerikassa 1600-luvulla, kun ne, jotka ensimmäisistä siirtolaisista selvisivät hengissä kylmästä talvesta, oppivat intiaanien opastuksella viljelemään maata ja korjasivat syksyllä sadon pelastuen nälkäkuolemasta. He kutsuivat intiaanit yhteiseen sadonkorjuujuhlaan kiitosaterialle.
Huomaan, että meillekin tämä on todellinen kiitosateria. Suvun voimin, yhteistyössä ja välittäen, selviämme kaikesta.
Marketta Isotalo