Kauniina kesäkuun alun päivänä oli meitä sukulaisia kokoontunut kahden pikkubussin verran Lappeenrantaan, Olimme lähdössä vierailulle rajan taakse Karjalaan entisille asuinpaikoille Kurkijoelle. Jotkut olivat käyneet jo monta kertaa siellä, mutta minulle se oli ensimmäinen kerta evakkoon lähdön jälkeen.
Viipurin jälkeen tiet vain huononivat ja hiekka pölysi. Luonto oli vihreä ja kaunis. Silloin ei vielä kaikkia metsiä oltu hakattu tai poltettu. Vihdoin olimme perillä Lopotissa eli Kurkijoen keskustassa. Siellä oli vastassa surkea näky. Kirkkoa oli korjattu ja sitten yhtenä yönä se vain paloi poroksi. Rakennukset olivat ennen sotia rakennettuja tai muualta tuotuja. Meidät majoitttin perheisiin. Meidät mieheni kanssa ohjattiin entisen maanviljelysopiston opettajan asuntoon jossa nyt asuivat Krimiltä siirretty pariskunta. He olivat hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Rouva opetti englantia koulussa ja niin
keskustelukin onnistui ja saimme paljon uutta tietoa.
Illalla lähdimme kävelemään ja katselemaan paikkoja. Se oli oikea muistojen herätysretki, sillä minulle oli kerrottu maanviljelysopistosta ja olin nähnyt valokuvia sieltä. Isoisäni oli käynyt opiston ja oli ollut maatilalla pehtoorina. Isoäitini oli ollut meijerissä meijerskana. Ihmettelimme mäen päällä oleviä kymmeniä harmaita vajoja ”hönneiksi” mieheni niitä nimitti. Ne oli paikallisten varastorakennuksia ja kellareita.
Seuraavana päivänä lähdimme Tervuun kotipaikkaani katsomaan. Olin ollut välirauhan ajan siellä. Muistot olivat haileita ja osa valokuvista nähtyjä, osa mielikuvitustani.
Ensin menimme Hoviin kolhoosin kauppaan ja samalla näin ison kivinavetan jossa äitinikin oli ollut aikanaan karjakkona. Laatokan rannassa kävimme hikeä ja maantie- pölyä pesemässä. Samalla kuulimme kuinka syvänteeseen oli upotettu ydinjätteitä. Varsinainen aikapommi siellä makasi. Voi Laatokka parkaa!
Peltotietä pitkin kuljimme kotiin. Kovin se oli muuttunut, päätyikkuna oli laudoitettu umpeen, sauna oli palanut, navetasta ei ollut kuin toinen pääty pystyssä ja aittarivistä oli vain yksi aitta jäljellä. Siitä oli tehty polttopuita samoin kuin talon ulkoeteisestä. Selvisi kun kyselimme paikalla olleilta pojilta asioita, että he olivat Pietarista ja paikka oli kesäasunto. Pääsimme sisäänkin katsomaan. Sama uuni siellä ainakin oli.
Saimme ottaa muistoksi entisen kasvimaan reunasta iiriksen juurakoita - sininen muisto. Pihalla seisoessa näimme kuinka entisillä pelloillamme laidunsi kolhoosin
parisataa lehmää. Toisella puolella oli kallioinen metsä jossa muistin leikkineeni.
Matkamme jatkui sivutilalle setäni kotiin. Kävelimme ruohottunutta tietä ja sitten eteemme aukesi notko joka oli keltaisenaan kulleroita. Ihan henkeä salpasi se kauneus. Käki kukkui ja monet linnut lauloivat koivikossa. Mieheni huomasi tiellä kuivuneessa rapakossa isoja karhun jälkiä. Kun tarkemmin katsoimme oli siellä pentujenkin jälkiä. Onneksi olimme olleet äänessä ja emo oli vienyt pentueensa pois.
Kolmantena päivänä saimme majapaikan isännältä kyydin Laatokalle saakka. Metallisella veneellä mennä rytyytettiin seitsemän kilometrin matka kapeaa ja mutkaista lahtea pitkin jyrkkien kallioiden kohotessa molemmin puolin. Olin aina ajatellut laulun kohtaa ”vuonojes suut..” runoilijan keksimäksi, mutta ne lahdet olivat todella kuin vuonoja, rotkohalkeamia. Näimme Laatokan ”meren” ja kaukana kiikarilla katsoen Valamon luostarisaaret.